Tämän kesän ja kauden päätapahtuma, vanha tuttu Tahko MTB. Tänä vuonna
ikään kuin oma juhlakilpailu, kymmenes kerta näissä maisemissa. Edellisen
kerran vuoden 2013 kaksi kierrosta ja 120 km oli tosin nyt vaihtunut kolmeen
kierrokseen ja 180 km:n. Myös ajankohta oli vanha tuttu, Juhannuksen jälkeinen
viikonloppu. Jälleen kerran liian aikaisin. Vaikka olin koko talven ja kevään
yrittänyt pyöräillä mahdollisimman paljon, oli edelleen vähän epäileväinen olo
urakan suhteen. Matka kuitenkin olisi pisin yhtäjaksoisesti ikinä ajamani, ja
vieläpä maastossa. Ja vielä Tahkolla, jossa jopa jonkinlaista korkeuseroakin
on. Tavoitteena olikin lähinnä maaliin pääsy, ja jos oikein hyvin menisi, alle
14 tunnin ajalla.
Tahkolle saavuimme hyvissä ajoin jo torstaina yhdessä Johannan ja Juhan
kanssa. Juha oli myös lähdössä 180:lle ja Minna yö-Tahkoon 60:lle. Johanna oli
lupautunut aamun lapsenvahdiksi ja yhdessä Minnan kanssa päivän huoltojoukoksi
Juhalle ja minulle. Aikaa valmistautumiseen paikan päällä oli siis
ruhtinaallisesti. Varmaan osaltaan leppoisan aikataulun vuoksi viimeisenä
päivänä oli jo varsin levollinen olo, eikä erityistä jännitystä ollut
havaittavissa. Alkuillasta vielä Juhan kanssa kevyt verryttelylenkki pienessä
tihkusateessa. Illalla kymmenen jälkeen sänkyyn ja kello neljältä soimaan.
Aamulla heräsimme Juhan kanssa aamupalalle samoihin aikoihin ja noin 4:45
lähdimme mökin pihasta kohti lähtöaluetta. Sää oli tuohon aikaan vielä melko
viileä ja irtohihat tuntui hyvältä idealta. Muuten oli melko normivarustus:
pari litraa juomaa repussa, yhden kierroksen geelit ja patukat sekä pari
sisärengasta ja työkalut. Ajatus oli tankata reppu täyteen aina noin kierroksen
välein ja tarpeen mukaan nauttia järjestäjän tarjoamasta huollosta.
Lähtöpaikalla ei tälle matkalle ruuhkaa ollut ja noin 100 hengen ryhmä mahtui
mukavasti sijoittumaan mielensä mukaan. Jopa muutamia katsojiakin oli herännyt
kannustamaan lähtijöitä. Vielä ennen lähtöä laitettiin henkilökunnalta saadut
180 - “nopeusrajoituskyltit” satulaan kiinni ja sitten oltiinkin valmiit
lähtöön.
Lähdön jälkeen maantieosuudella löysivät kaikki nopeasti paikkansa ja letka
eteni hyvässä järjestyksessä ja hyvällä vauhdilla. Vauhdinjaon suhteen olin
päättänyt mennä ihan fiiliksen mukaan, heti alusta kohtuullisen reipasta
vauhtia, koska tiesin että jossain vaiheessa se väsy tulee kuitenkin. Sen
verran kuitenkin säästelin ,että ihan täysillä en viitsinyt repiä ja hapottaa
jalkoja. Niinpä tälläkin kertaa ykkös-Kinahmi meni talutellen ylös, vaikka nyt
sen olisi kyllä ajaenkin pystynyt vetämään, niin hyvin polku veti harvalukuista
porukkaa.
,
Polkuosuuksien edetessä kävi pian selville, että mikään kuivan kelin kisa
ei edessä olisi, vaikkei sataisikaan. Maasto oli tosi märkää ja etenkin
metsäautotie-osuudet jo ensimmäisellä kierroksella mutaisia. Vähän jo
mietitytti, että mikä on reitin kunto toisella, saatikka kolmannella
kierroksella, kun reilut pari tuhatta fillaria ovat jälkensä jättäneet. Matka
kuitenkin eteni mukavasti ja ensimmäinen kierros sujui lähes huomaamatta ja
vielä omaan 60km reittiennätysaikaan, alle neljään tuntiin.
Ehdin juuri sopivasti pois lähtöalueelta ennen klo 9 päälähtöä, jolloin 60
ja 120 sarjat starttasivat. Pian asfaltilla alkoikin kuulua takaa renkaiden
rallatusta ja saman tien kärki pyyhkäisi ohi. Sen verran oli tuoreella
porukalla intoa, että mitään toiveita peesistä ei ekalla maantiepätkällä ollut.
Hyvin alkaneen urakan ensimmäinen kupru tuli reilun 70km kohdalla, jossa piti
oman huoltoporukan olla odottelemassa täydennysgeelien kanssa. Juha oli
kuitenkin pitänyt niin kovaa vauhtia, että Johannan ja Minnan aikataulu oli
seonnut. Niinpä he olivat vain jättäneet varustelaatikkoni huoltopaikalle ja
menneet jo toisaalle Juhaa huoltamaan. Vähän jo väsyneenä ja tutun huollon
etsimiseen fokusoituneena en kuitenkaan laatikkoa huomannut ja niin jäi
energiatäydennys saamatta, juomaa sentään repussa vielä oli. Hieman tästä
mieliala laski, mutta koska olin jo etukäteen ajatellut yrittäväni
mahdollisimman vähällä tuella pärjätä, ajattelin että jatkossa täytyy vaan
enemmän hyödyntää järjestäjän tarjottavia.
Matka jatkui muuten ihan hyvin, mutta väkeä oli nyt reitillä paljon.
Kinahmilla jonotettiin tuttuun tapaan taas ihan kunnolla. Samoin mutainen
maasto oli tässä vaiheessa jo pehmennyt ja liukastunut niin paljon, että
monilla oli vaikeuksia edetä/pysyä pystyssä, mikä hidasti menoa entisestään.
Jossain reilun 80:n kohdilla yllättäen oma huolto olikin vastassa
odottamattomassa paikassa ja sain nopean tilannepäivityksen sekä selvityksen
edellisen huollon puuttumisesta. Koska oma tarvikelootani oli edelleen siellä
samassa paikassa, ei energiatankkaus vieläkään ihan suunnitelmien mukaan
mennyt. Joitain Juhalta jääneitä geelejä sentään löytyi pahimpaan hätään ja
matka pääsi pienen tauon jälkeen jatkumaan.
Ensimmäiset merkit uupumisesta alkoivat jossain 7 tunnin paikkeilla. Meno
vaan yksinkertaisesti hyytyi ja tuntui, että energiat alkaa loppua. Olin
kuitenkin jo alusta asti osannut tätä odottaa, joten en varsinaisesti
masentunut, vaikkei tunnelmat kovin korkeallakaan olleet. Mahtava piristys
olikin seuraava oma huolto, joka nyt oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja
vielä hyvin varustettuna. Ei muuta kuin mustikkapiirakkaa, lihapasteijaa ja
kokista naamaan. Ja vielä päälle kylmä kahvijuoma. Kylläpä maistui ja teki
hyvää! Pasteijaa mutustellessa ja voimia keräillessä rullailin huollon jälkeistä
maantiepätkää ja mielialakin koheni oikein kohisten. Jälkikäteen arvioiden tämä
parin-kolmen tunnin pätkä oli kisan raskain.
Toista kertaa loppulaskua laskiessani olo oli jo ihan kohtuullinen ja koska
olin hyvissä ajoin ennen reitin sulkemista ohittamassa maalin, oli fiilis jo
aika vapautunut. Tiesin, että kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu. Kolmas
kierros käynnistyi samaan tapaan kuin toinen, pyöränpesupaikan kautta. Nopeat
suihkuttelut takapakkaan ja -vaihtajaan jotta suurimmat kikkareet saisi pois.
Niin paljon oli reitillä mutaa, että rattaat oli melkolailla tukossa ja
ajattelin ettei niin kiire ole etten vähän ehdi kalustoakin sääliä. Eipähän ole
aiemmin tarvinnut kesken kisan pyörää pestä.
Kolmas ja samalla viimeinen kierros eteni mukavasti, kun sain heti
lähtöalueen jälkeen seuraa yhdestä 120:n ajajasta. Matka jatkui välillä vähän
mietteitä vaihdellen yhtä matkaa ekalle viralliselle huollolle, johon itse en
pysähtynyt. Nopeasti löytyi reitiltä kuitenkin muitakin toisen tai kolmannen
kierroksen kuljettajia, eikä yksin tarvinnut paljon ajella. Toisen kierroksen
ruuhkasta ei kyllä ollut tietoakaan, vaikka loppua kohti porukan määrä
ympärillä lisääntyikin. Ohitin lopussa jopa joitain yhden kierroksen kiertäjiä,
niin hidas oli reitti joillekin ollut.
Vaikka kolmas kierros ajallisesti oli kaikkein hitain tuntui se silti
ajaessa toista kierrosta helpommalta. Samanlaista uupumisen tunnetta ei enää
tullut. Reitti tosin oli paikoin jo mennyt niin huonoon kuntoon, että päätin
suosiolla taluttaa pahimpia paikkoja. Se oli paljon kevyempää kuin mudassa
runttaaminen ja ajan säästö ei tässä vaiheessa enää tuntunut vaivan arvoiselta.
Fiilis oli yllättävän hyvä ja rauhallinen, tiesin pääseväni maaliin eikä
loppuaika oikeastaan enää paljon kiinnostanut. Edes viime hetken pieni
sadekuuro el’ Grandessa ei haitannut, jos kohta yllättävä hyttyslegioonan
hyökkäys meinasi mielenrauhaa mäkeä sitkuttaessa järkyttää. Ja mikä väsynyttä
erityisesti ilahdutti, toisin kuin toisella kierroksella, jolloin pahimmassa
kivikossa jalkauduin, meni mäki nyt kokonaan ajaen ylös. Sitten enää viimeinen
lasku, jossa vielä muutama ohitus ja sen jälkeen rantaa pitkin maaliin, kohti
kuuluttajan ääntä. Ja vielä maalisuora, yleisön, kuuluttajan ja tuttujen
kannustaessa. Oujee!
Kylläpä oli voittajafiilis maalissa, kun vääntäydyin pois maalialueelta
yleisön sekaan, missä muu meidän jengi olikin jo odottamassa. Kiitokset koko
köörille mahtavasta kannustuksesta, tsemppaamisesta ja huollosta, joka kaikesta
huolimatta teki tehtävänsä, vaikka Juha vähän painetta pistikin siihen
suuntaan. Ja koko Tahkon organisaatiolle, vuodesta toiseen pettämätöntä
toimintaa.
Jari